Kai Laitinen:

Oluen kirot: Aleksis Kiven Olviretki Schleusingenissa

(Vaahtokukka 5/1996)

 

Aleksis Kiven "Olviretki Schleusingenissa" ansaitsee tulla nostetuksi Kiven tuotannossa Nummisuutarien rinnalle kirjoittaa professori Kai Laitinen.

Vuosi 1866 oli Kiven elämässä tuloksekas. Hän asusti Charlotta Lönnqvistin hoivissa Fanjunkarsissa, johon oli siirtynyt pari vuotta aikaisemmin.Takana olivat näytelmä Nummisuutarit ja Karkurien käsikirjoitus,jota tarkastettiin juuri vuoden 1866 keväällä. Edelleen hän oli saanut valmiiksi Kirjalliseen Kuukauslehteen painettavan runosikermän, pikku komedian Kihlaus, sekä runokokoelmansa Kanervala. Syyskuun lopulla 1866 hän kertoo kirjeessä E.A. Forssellille saapuvansa piakkoin Helsinkiin "sillä minulla on melkein valmiina ilman runoelmia yksi 4 näyttönen komedia".


Komedia oli Olviretki Schleusingenissä. Se oli syntynyt kesällä ja syksyllä 1866 nopeassa tahdissa, ja saapuessaan Helsinkiin 9. lokakuuta Kivi oli valmis lukemaan sen ystävilleen. C.G. Swan - muuten Anni Swanin ja tämän sisarien isä, siis Otto Mannisen appiukko - kertoi tilaisuudesta myöhemmin V. Tarkiaiselle:


"Meidät muutamat, Bergbom, Forssell, niin ja muistaakseni Jaakko Forsman ja J. W. Calamnius, ehkä vielä joku, oli kutsuttu hänen luoksensa kuulemaan uutta huvinäytelmää. Hän majaili tilapäisesti jossain matalassa puutalossa eteläpuolella esplanadia. Saapuessamme sinne oli lattialla kokonainen kori olutta, josta Kivi jo ennen tuloamme oli kylläksensä nauttinut. Hän rupesi kuitenkin lukemaan. Se oli Baijerin olutretki niminen huvinäytelmä. Mutta huonosti lukeminen sujui,ja viimein se kävi niin mahdcttomaksi, että hänen täytyi lakata lukemasta, ja me poistuimme kaikki."

Tarkiainen arvelee elämänkerrassaan, että Kaarlo Bergbom esti teoksen painattamisen. Hän ilmeisesti pelkäsi, että näytelmän tapaukset yhdistettäisiin liian suoraan Kiven persoonaan ja käsitettäisiin todisteeksi tämän paheellisesta elämästä. Olihan Kivi päivää tai paria myöhemmin tunnustanut C.G. Swanille nähneensä patres minorum gentium eli pikku-ukkoja, joita hän ei kuitenkaan pitänyt epämiellyttävinä. Lääkärissä käytyään ja saatuaan diagnoosin delirium tremens hän totesi: "Kyllä minä näen kasvoja, mutta vain nuorten neitosten kasvot, ja ne ovat niin kauniit ja suloiset, kuin enkelten kasvot."

Myttyyn menneen lukuiltansa, mutta nähtävästi myös aiheensa vuoksi Olviretki Schleusingenissa sai epäonnistuneen maineen ja joutui ikäänkuin pannaan. Se jäi käsikirjoitukseksi puolen vuosisadan ajaksi. Käsikirjoitus oli joutunut C. G. Swanin haltuun ja siirtyi tämän tyttäreltä Toini Swanilta Kansallisteatterin arkistoon sekä sieltä edelleen 1912 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan.

Teoksen kieliasu osoittaa, että Kivi ei ilmeisesti ryhtynyt sitä viimeistelemään yhtä tarmokkaaasti kuin muita näytelmiään ja runojaan, vaikka käsikirjoituksessa korjauk- sia ja ylipyyhkimisiä onkin. Yhtenä viitteenä tästä on näytelmän henkilöluettelo: siitä puuttuu preussilaisten kapteeni Kasper ja siinä mainitaan "Mikkel, fäntrikki", jota tekstissä ei ainakaan tämännimisenä esiinny.

Vuosien kuluessa Olviretki miltei unohtui. Ensimmäisessä laajahkossa Kiven elämän ja tuotannon yleisesityksessä, Eliel Aspelinin esitelmästä kasvaneessa kir- joituksessa (1877) sitä ei edes mainita. Siitä tuli Kiven tuotannossa eräänlainen syrjitty ottopoika.

Olviretki painettiin vasta Kiven Koottujen teosten III osaan muiden jälkeenjääneiden näytelmien mukana 1916. Sen 4. painos ilmestyi 1950. Koottujen teosten uuden, niinikään SKS:n kustantaman sarjan III osassa se ilmestyi 1984 ja Weilin + Göösin sarjassa Kodin suuret klassikot, osassa Aleksis Kivi 1 vuonna 1987. Ensimmäisen kerran omana teoksena se saatiin 130 vuotta kirjoitusaikansa jälkeen helmikuussa 1996 (Otava).

Yhdessä suhteessa Olviretki Schleusingenissa on kuitenkin erikoisasemassa Kiven tuotannossa: sen alkujuuret ja syntyaika tiedetään tarkemmin kuin minkään muun Kiven teoksen. V. Tarkiainen on elämänkerrassaan osoittanut, että aihelähteenä oli Helsingfors Tidningar -lehden uutinen 16. heinäkuuta 1866. Sen kirjoitus "Sotanäyttämöltä" puolestaan perustui saksalaisen Magdeburger Zeitungin artikkeliin (6. heinäkuuta 1866), jota referoidaan laajasti siteeraten.

Uutinen kertoi Preussin ja Itävallan sodasta, joka nykyään on lähes unohtunut, mutta seurauksiltaan laajakantoinen: se johti vähitellen Saksan yhdistymiseen. Eteläisen Saksan pikkuvaltiot, niiden mukana Baijeri olivat Itävallan liittolaisia. Itse sota kesti vain kolmisen viikkoa kesäkuun puolivälistä heinäkuun alkupäiviin 1866 ja päättyi Preussin musertavaan voittoon.

Schleusingenin pikkukaupunki löytyy yhä kartalta Thüringenistä, Weimarista lounaaseen ja Gothasta etelään. Se oli Preussin enklaavi eli vieraan alueen ympäröimä saareke, jonka baijerilaiset joukot miehittivät menettääkseen sen taas pian.

Veijo Meri on kuvannut sen historiaa ja maisemia teoksensa Julma prinsessa ja kosijat esseessään "Schleusingen". Kaupungin huomattavimmat nähtävyydet ovat linna ja siihen sijoitettu leikkikalumuseo. Kiven näytelmään liittyvistä tapauksista ei enää sadan vuoden kuluttua tuntunut olleen paikallistietoa.

Sodanaikainen Schleusingen herää eloon lehtiuutisessa. Siitä käy ilmi, että meno oli melkoista: 8 000 miehen vahvuinen baijerilaisjoukko eli "aamusta iltaan humalan humussa" ja joi kahdessa ja puolessa päivässä 1400 eimeria olutta. Lisäksi omalta joukko-osastolta naapurista vallattiin 100 eimeria käsittävä tynnöri. Olemme Veijo Meren kanssa toisistamme tietämättä suorittaneet muuntolaskelmat ja päätyneet samaan lopputulokseen: olutta ryypättiin tuossa ajassa yhteensä noin 101 000 litraa. Lehtiuutinen kertoo asioita, jotka vahvistavat juopottelun laajuudeen: "Bieglerin oluttuvassa täytyi joka kymmenen minuutin perästä avata uusi oluttynnyri,ja baijerilaiset huusivatjoka kerta: hoch! hoch! " Yhtä vaikuttavia ovat tiedot sotilaallisista asioista: "Joukon sotakuri oli hyvin höllä; asetetut vahdit eivät seisoneet, vaan istuivat penkeillä jne. ja kaikilla niillä oli oluthaarikka vieressä." Kun vielä kerrotaan baijerilaisten hoilanneen pilkkalaulua preussilaisista, onkin Kiven teoksen näyttämö valmis.

Näytelmän nopea syntyhistoria osoittaa, että aihe sytytti heti Kiven ajatukset. Uutisen ja Olviretken vertailu näyttää vaivatta niiden yhtymäkohdat. Mutta samalla käy ilmi, miten nokkelasti Kivi täytti uutisen tarjoamat kehykset elävillä henkilöhahmoilla ja loistavalla tilannekomiikalla.

Näytelmän juoniaines on höllä. Pääosa toiminnasta muodostuu juopuneiden baijerilaisten toilauksista ja heidän kapteeninsa Patrikin yrityksistä saada joukkonsa jonkinmoiseen järjestykseen. Alkua ja loppua yhdistää vähäinen rakkausjuoni: vahdissa nuokkuva Timoteus imartelee olutkauppias Mauraa päästäkseen lähempiin väleihin tämän palvelustytön Marianan kanssa. Preussilaisten vallattua kaupungin tilanne ratkeaa onnellisesti ja Timoteus saa mielittynsä, samalla kun Maura naitetaan härkämäiselle preussilaissoturi Faustukselle. Keskeistä vaikuttajan osaa esittää kuitenkin olut, joka virtailee vuolaana alusta loppuun asti ja ottaa valtaansa niin kekkaloivat sotamiehet kuin heidän ylvästelevän mutta pohjimmiltaan yhtä juopon kapteeninsa Patrikin.

Kivi on antanut sotilailleen mahtavat, antiikkiskaikuiset nimet. Tommin lisäksi näitä ovat Anton, Aristarkus, jo mainittu Timoteus, Titus sekä pahimmat juoppolallit Max ja Fuchs. Heitä on seitsemän kappaletta, mikä tuntuu jo viittovan eteenpäin Seitsemään veljekseen. Toisin kuin aiemmin joskus on väitetty, heistä muovautuu melko selväpiirteisiä luonnekuvia, etenkin Tommista ja Aristarkuksesta, osin Antonista. Patrik puolestaan on jo antiikin ja renessanssin näytelmien tuntema kerskaileva sotilas, miles gloriosus, ja antiikkiin viittaavat myös hänen ylvästelevät vertauksensa ja vinksahtelevat lauselmansa.

Kiven humalakohtaukset muistetaan ennen muuta Nummisuutareista ja Seitsemästä veljeksestä, mutta missään hän ei ole keskittynyt aiheeseen yhtä seikkaperäisesti kuin Olviretkessä. Edestakainen lainehtivan humalan ja jatkuvan kännin kuvaus on niin asiantuntevaa, että ymmärtää tekijän itsensäkin olleen alan miehiä. Tarkasti ja oivaltaen on kuvattu niin juomaveikkojen keskinäinen tolkuttaminen kuin heidän päähänpistonsa sekä humalan eri asteet. Ääriastetta edustavat Max ja Fuchs, jotka ovat "juoneet yhdessä kolme kuukautta näkemättä yhtä ainoaa selvyyden päivää". Heistä antaa Titus vielä lisätietoja: "Ei siis ihme, että he nyt pitävät itseänsä kenraaleina ja killistelevät ympärillensä, löylytellen pikku-ukkoja ja peikkoja".

Maxin ja Fuchsin luottamuksellisesta keskustelusta käy ilmi heidän tilansa, jossa erityisesti kuviteltu kenraalin arvo tuottaa huolia - sillä kuten he myöhemmin Patrikille selittävät, "lakkaamatta tulee kenraalin ympärkiertoilla kuin kotka, vakoen joukkonsa tilaaja käytöstä". Yhtä paljon ongelmia syntyy, kun he julistavat hälytyksen torjuakseen "koko komppanian tanssivia Preussiläisiä", jotka ovat kyllä "kovin pieniä" mutta "niin konstillisia" ja pyrkivät ulos Fuchsin oluttuopista, kunnes tulokkaat torjutaan pamauttamalla tuopin kansi kiinni.

Kun muiden sotilaiden käytös vielä jotenkin mahtuu tavanomaisen humalan kehyksiin, näyttäytyy Maxin ja Fuchsin tapauksessa tilanteen traaginen puoli, joka ei kumoudu sillä että se esitetään komiikan valossa. Loppunäytöksessä he saavat myös rangaistuksensa, kun preussilaiset valloittajat panevat toimeen pilan ja uskottelevat heidän joutuneen Haadeksen valtakuntaan. Heille näytetään muka ammoin kuolleiden antiikin sankarien haamuja sekä ajallisesti läheisimpiä suuruuksia Napoleonin tapaan. Heidät myös virvoitetaan ahdistuksestaan juottamalla heille vainajien vereksi uskoteltua olutta. Preussilaisten kapteeni Kasper ymmärtää, että voitettuja vihollisia tulee "katsella säälin silmällä, muistaen, että pyörä pian taitaa kääntyä ympär".

Maxin ja Fuchsin manalakohtaus on, paitsi hilpeän näytelmän synkin varjopaikka, Kiven tuotannon parhaita näytteitä hänen maailmankirjallisuuden tuntemuksestaan. Sen taustateksteinä ovat mukana niin Homeros kuin ehkä Vergilius, selvästi myös Dante ja koko antiikin historia. Runousopillisesti kyseessä on meikäläisessä kirjallisuudessa harvinainen kategoria, travestia, jossa perinteistä aihetta käsitellään siirtämällä se aiemmalle tyylitasolle. Olviretkeä kokonaisuutena ajatellen kaukana ei ole sekään näkemys, että näytelmässä ilkikurisesti käännetään nurin ja satirisoidaan koko sinänsä vakava sotatilanne eli, Bahtinin termiä soveltaen, "karnevalisoidaan" se.

Joka tapauksessa Kivi viljelee runsaasti parodisia sivuheittoja eri tahoille. Hän ivaa muutaman kerran tehokkaasti saksalaisia ja heidän ajatuspinttymiään. Kun Timoteus kyselee krapulassa elämän tarkoitusta "Mitä teette te tässä?" , vastaa Tommi: "Me filosofeeraamme, sillä me olemme Saksalaisia." Myöhemmin Patrik sättii sotilaita juopottelusta ja huomauttaa, että "olemme Euroopan sivistyneimpä kansa", "joka maailmalle toi tietojen valon, joka filosofien tulisoiton nosti korkuuteen, joka tutkiskeli ja selitteli ihmissuvulle himpeän entisyyden kalliit hengenaarteet..." Seuraavissa lauseissa kaikuu lähes meidän vuosisatamme Suur-Saksan äänenpainoja. Niitä säestää myös preussilaisten Kasper, joka ilmoittaa seisovansa "kuin Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissä" ja yhdistää saksalaisuuden kehun oluen ylistykseen.

Sotainen retoriikka joutuu pilkan kohteeksi myös Patrikin korkealentoisissa puheisssa, joissa hän käyttelee yhtä mahtipontisia kuin ontuviakin viitteitä antiikin sankareihin ja mytologiaan. Kun hälytys ja lopullinen taistelukutsu koittaa, hänen ensimmäinen tehtävänsä on miettiä ytimekäs tunnuslause lähetille sanottavaksi: "Nyt tahdon olla lakoninen, sillä vastaukseni kohta luetaan sanomissa ympär maailmaa. - (Ääneensä) Venio." Toisin sanoen hänestä irtoaa kehumalla "ylevällä roomalaiskieleilä" latinan tulla-verbin yksinkertaisin muoto yksikön ensimmäisessä persoonassa: tulen. Hyvin osasi Kivi pilkata sankarikapteeninsa heikon latinantaidon.

Mutta tekijän venkoilu ei lopu tähänkään. Kun lukee hiukan uusin silmin toisen näytöksen laulua "Terve, ruskee, ohranneste ...... siitä voi löytää yhtä ja toista muutakin:

Terve, ruskee, ohranneste,
terve,jumal'kultasuu!
Sua ain tahdon kunnioittaa
kumartuen tomuhuun,
sulle annan
sydämeni,
sulle kannan
kiitosuhrit
mä temppelissäs kontien.
Oi olvi ijankaikkinen!
Valvoissani maatessani
muistan voimaas kuohuvaa.

Lähes jokaisessa säkeessä olen kuulevinani tutun sävyn. Virttähän tämä runo lähenee, etenkin alkusäkeistössään. Tarvitsisi muuttaa vain kuusi sanaa, niin harras virsi olisi valmis: vaikkapa esimerkiksi 'ruskee ohraneste'= Herran pyhä sana, 'kultasuu'= arnoinen, 'kontien'= nöyrtyen, 'olvi' = armo ja 'kuohuvaa'= ankaraa. Runon voisi alkumuodossaankin laulaa virren nuotilla, vaikkapa käyttäen pohjana nykyisen virsikirjan numeroa 327, "Kaikki maat, te riemuitkaa.. ", joka Kiven aikana ja vanhan virsikirjan numerona 75 oli kai muodossa "Koko maailma iloit' mahtaa…".

Ajatus virsiparodiasta ei ole aivan niin mahdoton kuin saattaisi luulla. Aarne Kinnunen on teoksessaan Aleksis Kiven näytelmät löytänyt itse asiassa vielä pahemman synnin, kun Tommi vertaa Jumalaa kukkoon, tosin pyytäen anteeksi "kovin alhaista ja halpaa" kuvaansa: "Ja niin kuin meidän isämme meitä suojelee perkeleen juonista, niin suojelee myös kukko laumaansa kotkan kynsistä." Ehkä oli onni, ettei Olviretki Kiven eläessä päässyt ilmestymään ja varjeltui joutumasta Ahlqvistin kynsiin. Sama ajatus näyttää syntyneen Lauri Viljasen mielessä Suomen Kirjallisuuden III osan Kivi-luvussa.

Miten Olviretki on eri aikoina nähty?

Elämänkerrassaan Tarkiainen on tarkasti selvittänyt sen lähteet ja taustan sekä vertaillut tunnollisesti sitä niin Kiven muuhun tuotantoon kuin maailmankirjallisuuteen. Kovin innostunut hän ei siitä ole, mutta silti se on hänestä "kevyt ja leikkivä kuvitelma runoilijallemme niin läheisestä ja mieluisesta aiheesta". V.A. Koskenniemi Kivi-kirjassaan antaa siitä luonnehdinnan "riemuisa, harmiton, tarkoitukseton ilveily", kylläkin kiittäen manalakohtauksen komiikkaa. Se on hänestä "oluthumalan komedia, vallaton pila ilman selvyyttä, joskaan ei ilman tarttuvaa iloisuutta". Aarne Kinnunen Kiven näytelmien tutkimuksessaan antaa sille runsaasti tunnustusta, tekee edellä osoitetun kaltaisia huomioita ja näkee siinä "laajan aikakauden aatteiden parodian". Rafael Koskimies Kivi-kirjassaan käsittelee sen lyhyesti mutta yllättävänkin myötämielisesti.

Minun mielestäni Olviretki Schleusingenissa on Kiven riemuikkaimpia teoksia ja ansaitsee tulla nostetuksi komediana Nummisuutarien rinnalle. On jo aika vapahtaa se pannasta, jota tutkijat kyllä ovat vähän kerrassaan väljentäneet, ja päästää se 130 vuotta kirjoitusaikansa jälkeen omana teoksena julkisuuteen. Sisältäähän se loistokkaan humalakomiikkansa lisäksi kullanarvoisia neuvoja ja osviittoja alan harrastajille ja viljelijöille. Yksi hyödyllinen ohje on Patrikin kielto nauttia "lipparia, se tahtoo sanoa, olutta ja viinaa sekaisin". Toinen joissakin henkisesti ahdistavissa ja fyysisesti kivistävissä jälkitiloissa käyttökelpoinen lause saattaa olla Tituksen repliikki, joka toistuu näytelmässä kolmasti eri yhteyksissä. Kun oluen puutteesta kärsivät henkilöt kielloista huolimatta kärttävät sitä lisää, on Tituksella aina puoltava perustelu valmiina: "Vähän täytyy heidän saada, sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen, niin on välskärimme sanonut."